Sain eilen illalla luettua Pat Conroyn Etelän tuulet ja se kirja on pyörinyt mielessä koko tämän päivän. Tunnen että löysin taas yhden kirjan jonka pariin tulen palaamaan vielä monta kertaa.
Olin varmaankin yläasteella kun kirjastoauton Jouko antoi minulle Pat Conroyn Vuorovetten prinssin arvellen minun tykkäävän siitä. ja tykkäsinhän minä. Olen lukenut sen monta kertaa sen jälkeen ja olen myös luetuttaut sen monilla ihmisillä, viimeksi pomollani. Koulussa kirjoitin aineen unelmien kirjahyllystä ja siinä nimesin Vuorovetten prinssin yhdeksi lempikirjoistani (muita kirjoja oli ainakin Ivanhoe ja Elämä pelissä, kirja formla 1 ajajista) Formulat on sen ajan jälkeen jääneet, mutta Vuorovetten prinssi on pysynyt. Kirjoitin Vuorovetten prinssistä myös kirjaesitelmän.
Muistan kuinka menin leffateatteriin katsomaan Vuorovetten prinssiä varustettuna isoilla ennakko-odotuksilla ja petyin todella pahasti. Elokuvaa en ole pystynyt sen jälkeen katsomaan, vaikka se onkin yksi näistä kerran vuodessa tulevista "klassikoista" Pretty womanin, Takaa-ajetun, Air force one ja ja sen Harrison Fordin amish-leffan lisäksi.
Vuorovetten prinssin kantavana teemana on tärkeät ihmissuhteet. Ihmisistä saattaa vieraantua, mutta pohjalla oleva rakkaus säilyy erojen ja vuosienkin jälkeen. Pat Conroy kuvaa ihmissuhteet äärettömän kauniisti ja samalla intohimolla hän kuvaa rakasta Etela-Carolinaansa.
Vuorovetten prinssin jälkeen luin Conroyltä Salaliiton ja Suuren Santinin. Kumpikaan ei säväyttänyt samalla tavalla kuin Vuorovetten prinssa. Mutta sitten Aaltojen soitto toi saman Conroyn takaisin. Kirja oli täynnä ylistystä ystävyydelle ja syvälle etelälle.
Ja samaa ylistystä jatkaa Etelän tuulet. Mitä muuta kuin suurta rakkautta Charlestonia kohtaan voi olla esim. seuraava teksti:
Astelen Cooperjoelle kuin narkoosissa, zombiemaisesti, mutta kävellessäni rantravallilla saatan tuntea miten Charleston alkaa suorittaa pyhiä riittejä parantaakseen sulkeutuneen sydämeni. Ohitan rivin oikealle jääviä häikäiseviä kartanoita, ja virheetön arkkitehtuuri vetää minut kaupungin ruusumaisen kauneuden keskiöön. Kaupungilla pn kymmenentuhatta salaisuuutta ja vain pari vastausta. Syntymästäni saakka olen surrut sitä, mahtaako taivaassa olla puoliksikaan niin kaunista kuin Charlestonissa, kaupungissa, joka on syntynyt sinne missä kaksi jokea kohtaa hurmoksissa voidakseen muodostaa sataman, lahden ja portin maailmalle.
Onneksi kirjalle on löydetty kääntäjä, joka on osannut tuoda myös käännökseen Conroyn äärettömän kauniin kielenkäytön. Conroytä en uskalla lähteä englanniksi lukemaan, sillä pelkään menettäväni kaikki vivahteet jotka tekevät Conroysta Conroyn.
Viiletän Amerikan ja samalla kotikaupunkini kauneimmilla kaduilla. Tiedän, että minun on parannettava itseni Charlestonilla. Ei ole vaivaa mitä pyhä kaupunki ei pystyisi parantamaan...Tämä on Charleston. Kuulen Pyhän Mikaelin kirkonkellojen helkkyvän Lain neljässä kulmassa. Tämä on Charleston, ja sen on minun. Olen niin onnekas mies, että voin laulaa sille ylistystä lopun ikäni.
Kirjan viimeiset 50 sivua kyyneleet valuivat silmistäni koko ajan. Puristin kirjaa käsissäni ja toivoin ettei se koskaan loppuisi.
